Join aamukahviani rauhassa ja katselin ikkunasta vielä kuivalle, mutta jo lumesta vapautuneelle pellolle. Pellolla räkättirastaat etsivät ruokaa touhukkaana. Katselin niitä, mutta ajattelin kuitenkin ihan muuta kuin ahertavia räkättirastaita.
Minäkin olen ahertanut kovasti; itseni kanssa. Olen oman elämäni kautta todistanut itselleni kahta väittämää, jotka olen kuullut useammankin ihmisen minulle sanovan. Minua loukattiin kerran, jos toisenkin sanomalla jotakin mielestäni hyvinkin ilkeätä ja tarpeetonta tilanteeseen nähden. Ihminen, joka asiat minulle sanoi, oli mielestäni turhautunut omaan itseensä, mutta olin sopiva kohde siinä tilanteessa. Lopuksi minulle sanottiin, että saan sanoa mielipiteeni ja asiat unohtuvat tuotapikaa. No niinhän ei erityisherkälle ihmiselle tapahdu; eivät asiat unohdu, eivät tuotapikaa, eivätkä ollenkaan, jos niistä ei saa keskustella. Erityisherkän mieli alkaa kelata asiaa eteen- ja taaksepäin, sivulle ja ylös- ja alaspäin, kunnes sekava vyyhti on valmis. Lisäksi kyynelhanat aukeavat ja itsesyytökset nousevat pintaan. Eli olen todennut, että ilkeät ja jopa julmat sanomiset eivät häivy mihinkään taivaan tuuliin itsestään, vaan ne tarvitsevat omat purkautumiskeinonsa. Tästä johtuen empaattinen erityisherkkä tuskin itse koskaan tarkoituksella loukkaa ketään, mutta rajojen asettelussa täytyy olla tiukka ja osata sanoa asiansa rakentavasti. Tunteiden ollessa pinnassa se ei aina välttämättä onnistu, mutta ei myöskään tarvitse kuunnella mitä tahansa keneltä tahansa.
Toinen asia, jonka on minulle epätosi, on se, että jos vaikeista asioista ei puhuta, niitä ei ole ollenkaan. Voi kyllä ne säilyvät; varastoituvat vuosiksi moneksi kerrokseksi ihmisen sieluun ja sydämeen vain odottaakseen, että niitä aletaan purkaa. Olen löytänyt myös ylisukupolvisen puhumattomuuden itsestäni tämän elämän lisäksi. On siis paljon sellaista, mikä rasittaa meitä jokaista omalla tavallaan, mutta erityisherkkää vielä syvemmin. Näin minä ajattelen, enkä kuitenkaan voi puhua kuin omasta puolestani.
Näistä yllämainituista kahdesta asiasta olen selvinnyt vain puhumalla ja purkamalla niitä monin tavoin fyysisestä kehostani. Energiaa on vapautunut tämän vuoksi. Voin paremmin kaikilla tavoin ja vaikka olenkin ollut monesti murtumispisteessä ja itken ja koen voimakasta heikkouden tunnetta, olen kasvanut vahvemmaksi ja omaksi itsekseni siitä johtuen. Olen vahvistunut tuntemaan erilaisia energioita. Olen valmiimpi sanomaan ei, kun se on tarpeen omien rajojeni suojelemiseksi. Minusta on tullut rakastavampi itseäni, mutta myös muita kohtaan.
Tänään tunnen, että on hyvä jatkaa tästä elämää eteenpäin. Tartun sitä pientä tyttöä, joka asuu sisälläni, kädestä ja sanon hänelle:"Tästä päivästä lähtien minä pidän sinusta huolta. Rakastan sinua ja olen sinun turvasi. Voit luottaa minuun."
Näin me kuljemme yhdessä käsi kädessä ja tiedän, ettei minun aikuisena tarvitse kulkea ilman turvaa, koska se rakkaus, joka on mahdollista kaikille ihmisille, on myös minussa. Sellainen maailmankaikkeudessa oleva rakkauden energia, joka ylläpitää elämää.
"Vihan energialla ei pääse minnekään, mutta anteeksiannon energia, joka ilmenee rakkautena, pystyy muuttamaan positiivisesti ihmisen elämää", Paulo Coelho, Zahir.
