Kautta aikojen on ollut ihmisiä, joita on kutsuttu tienraivaajiksi. Tärkeiden asioiden ja kokemusten kertominen eteenpäin on useasti haasteellista; varsinkin, jos on kyseessä aivan uudenlaisia näkemyksiä, eikä niinkään ajan laatun "sopivia" näkökulmia. Monet uudet ja erilaiset mielipiteet ovat voineet saada vahvaakin vastustusta ja ihmisen, joka niitä on tuonut julki, on täytynyt olla vahva ja sydämellään omistautunut asialleen. Historia kertoo näistä ihmisistä paljonkin, jotka ovat joutuneet leimatuiksi ja syrjäytetyiksi jopa tapetuiksi erikoisine taitoineen ja tietoineen. Tienraivaajan osa ei ole helppo, mutta se on itse valittu ja suunniteltu tehtävä. Useasti on käynyt niinkin, että vasta tällaisen henkilön kuoltua, on tajuttu hänen ajamansa asian arvo. Silloinkaan työ ei ole ollut turha, vaikka ei olisikaan eläessään nähnyt työn hedelmiä. Erottua massasta ja kulkea omaa tietään on hyvinkin haasteellista, mutta ihmiselle itselleen ei juurikaan ole vaihtoehtoja; on tehtävä ne työt, jotka tuntee omakseen, vaikka muiden arvostusta ei heti saisikaan. Omaa elämäntehtävää ei suinkaan tehdäkään ulkoisen arvostuksen takia, vaan siksi, että kokee itse sen arvokkaaksi ja rakkaaksi. Jollakin tavoin tälläiseen tehtävään liittyy aina muiden ihmisten palveleminen ja auttaminen.
"Minä olen kuka tahansa meistä, jos vain kuuntelemme sydäntämme. Ihminen, joka häikäistyy elämän mysteerin edessä, joka on avoin ihmeille ja joka iloitsee ja innostuu siitä, mitä tekee", Piedrajoen rannalla istuin ja itkin, Paulo Coelho.