Tänä aamuna luin Helsingin Sanomista artikkelin "Vanhukset nostettiin makuulta". Siinä kerrottiin Koskelan vanhustenkeskuksen osasto C3:sta, ja sen saamasta inhimillisyys- palkinnosta. Vielä pari vuotta sitten yli 70 prosenttia asukkaista vietti päivänsä vuoteissaan ja nyt enää viidennes vanhuksista hoidetaan vuoteessa. Miten tähän oli päästy? Osastonhoitaja kertoi, että kyse on enemmänkin asenteesta. Hoitajia on osastolla saman verran kuin muilla vastaavilla osastoilla Helsingissä. Kun koko henkilökunta sitoutui tavoitteisiin, alkoi tapahtua muutoksia. Hän kertoi, että aluksi he tekivät pieniä tekoja. Asukkaat saavat pitää omia vaatteitaan, kahvit juodaan kauniista kupeista ja pöydillä on tuoreita kukkia. Tämä artikkeli todistaa hyvin vahvasti sen asian, että asenne ratkaisee. Muutos lähti etenemään pienistä asioista. Voin hyvin kuvitella, kuinka koko osaston ilmapiiri ja energia on muuttunut ja näin se vaikuttaa positiivisesti vanhuksiin ja henkilökuntaan. Artikkeli antoi iloisen vireen aamuun ja näissä mietteissä lähdin aamulenkille lumituiskuun.
Kävellessäni mietin omaa isääni, joka kuoli vuonna 2009. Isä dementoitui pikkuhiljaa ja oli viimeiset aikansa vanhusten hoitolaitoksessa. Olisinko voinut tehdä enemmän isän hyväksi? Tunsin, kuinka syyllisyys oli nousta pintaan, mutta se häipyi saman tien. Tiesin, että olin tehnyt siinä tilanteessa voitavani, niinkuin me kaikki omaiset. Koin kuin henkäyksenä isän hymyilevän ja sanovan:"Kaikki on hyvin". Jatkoin matkaani kevein mielin.
Lunta tuprutti oikein kunnolla ja se oli paikoittain kinostunut hankalaksi kulkea. Vähän matkan päässä näin vanhan miehen kävelevän rollaattorin kanssa. Rollaattori oli juuttunut lumeen ja kysyin, tarvitseeko hän apua. "Kyllä tarvitsen", hän vastasi. Kysyin, minne hän oli matkalla, johon hän vastasi, että hän oli menossa kouluun. Sanoin, että oli pyhä päivä ja koulut ovat sunnuntaisin kiinni. "Ai, onko tänään sunnuntai. Eivät ne kertoneet
minulle lähtiessäni", hän vastasi. Hän osasi kertoa minulle, mistä hän oli lähtenyt, joten lähdin viemään häntä kohti vanhustentaloa. Matkanteko oli hidasta, koska lunta satoi koko ajan lisää. Juttelimme niitä näitä kulkiessamme ja huomasin, että hänellä oli jalassaan valkoiset sisätossut. Hän kertoikin jalkojensa palelevan. Onneksi matka ei ollut pitkä, joten hän pääsi pian lämpimään. Jätin hänet hoitokotiin, kun ensin olin etsinyt hoitajan, jolle kerroin, että olin löytänyt hänet kävelemästä. Jatkoin matkaani kevein askelin auraamattomilla teillä. Sydämeni oli täynnä rakkautta.
Koin aamun tapahtumat johdatuksena. Selkeä punainen lanka on nähtävissä. Se alkoi artikkelista, jatkui omista mietteistäni isästäni ja päättyi vanhuksen auttamiseen. Elämä ei ole satunnaista rämpimistä eteenpäin, vaan jokaisella päivällä on tarkoitus ja merkitys. Tänään minulle muistutettiin, että pienet teot tavallisessa arjessa ovat helmiä, jotka kirkastavat päivän.
Helmenkirkasta sunnuntaipäivää!