Kevät on vahvaa aikaa. Talven jälkeen se tuo tuulahduksen heräämisestä uuteen. Kevään symboliikkaa voi nähdä kaikkialla luonnossa. Ne ovat meillekin viestejä aina olevasta mahdollisuudesta muuttaa tai uudistaa jotakin elämässä olevaa vanhaa tai seisahtunutta, aikansa elänyttä, tarpeetonta. Pienet ja suuret muutokset tarvitsevat rohkeuden jalat alleen. Tyytymättömyys johonkin tuo muutostarpeen tullessaan ja rohkeus kyllä kasvaa niin suureksi, että uskaltaa tehdä tarvittavat päätökset, kun aika on ns. kypsä. Vain pelolle vallan antaminen voi vesittää toiminnan sillä hetkellä tai kokonaan. Riippuu ihmisestä itsestään minkälaisen voiman hän antaa pelolle. Kasvuun pyrkivä ihminen saa siitä voimaa ja rohkeutta tehdä muutoksia. Kun huomaa, että oman onnellisuuden avaimet ovatkin omissa käsissä, eikä toisten avainlenkeissä, voi avata uudenlaisia ovia.
Katselin takapihallamme olevan raparperin alkuja ja ne tekivät minuun suuren vaikutuksen ja virittivät ylläolevan tekstin. Ajatukseni lensivät myös tuosta raparperista kuin kultaisesta kupolista vahvoihin varsiin ja valtaviin lehtiin, joita se kesää kohti kasvattaa. Vanhat, mätänevät viimevuotiset lehdet ja varsien tyngät antavat ravinnetta uusille aluille. Vanhan seasta kasvaa uusia uljaita, herkullisia raparpereja.
Meillä ihmisillä myös vanhat, koetut, ymmärretyt, oivalletut ja eletyt hetket, asiat, tunteet kasvattavat uudenlaista viisautta, jos uskaltautuu ulos vanhoista raameistaan. Eivät ne turhia aikoja ole olleet, jos niistä ottaa opikseen ja uskaltautuu kokemaan uusilla tavoilla elämää. Uskaltaa olla avoin kuin pieni lapsi. Uskaltaa olla haavoittuvainen.
