Eilistä tekstiäni vahvuudesta lukiessani aloin ajatella asiaa laajemmin, lähinnä avun pyytämisen näkökulmasta. On hyvä, että meillä on tässä näkyvässä maailmassa perheenjäseniä ja ystäviä, joilta saa ja joille voi antaa apua. Täällä on meidän elämämme, jalat tukevasti maan pinnalla. Kaikki, mikä kuuluu arkiseen elämäämme, on tärkeää. Olemme syntyneet tänne elämään, kokemaan ja oppimaan erilaisia asioita. Tietenkin elämässä tapahtuu monenlaisia asioita niin iloisia kuin surullisiakin. Näissä tunteissa ja kokemuksissa tarvitsemme muita. Haluamme jakaa iloamme muille ja taas surun ja tuskan hetkinä tarvitsemme itse lohdutusta ja tukea. Näin on hyvä.
Elämän tyynissä vesissä ja myrskyissä olen kuitenkin itse saanut kokea monesti toisenlaistakin apua. Olen tuntenut, kuinka vierelläni on kulkijoita. Lempeä käsi on vetänyt syrjään juuri oikealla hetkellä ja olen välttynyt onnettomuudelta. Olen kuullut kuiskauksia ja opastusta. Olen oppinut pyytämään apua myös enkeleiltä ja maailmankaikkeuden puhtaimmalta rakkausenergialta, jota useimmiten kutsun Jumalaksi, koska se on meille ymmärrettävässä muodossa silloin. ("Jumala on yksi, vaikka hänellä olisi tuhat nimeä. On kuitenkin valittava yksi nimi, jolla Häntä voi kutsua", Paulo Coelho, Piedrajoen rannalla istuin ja itkin)
Nykypäivän ihmisen ongelmat ovat sitä luokkaa, että maallisen avun lisäksi tarvitaan henkistä tukea. Henkisyys on mielestäni vapaa monesti niin ahtaista uskonnollisista näkemyksistä.
Tätä siis mietin. Meitä autetaan niin monin tavoin. Huomaatko sinä sen tänään?
Kiitän kaikesta avusta ja tuesta, jota saan joka päivä.